Semmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain tuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.
Kahdestoista luku.
PIISPANLUKU.
Siihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne olivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen oli nyt meillekin tulossa.
Paljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin koki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin mahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun kalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin teroittaa.
Juuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka pitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta. Silloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat hyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila sai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista tilaansa.
»Aiotteko mennä piispanlukuun? — tuota —» kysyi Laarila naurussa suin.
»Hyvä toki, kuinkas muutoin?» vastasin minä.
»Minä kysyisin erästä asiaa — tuota —.»
»Kysykää vaan.»