»Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi sen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on minulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se olisikin ainoa laillinen tie», sanoi Laarila melkein kiivastuneena.
»Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän antaa viran empimättä», säesti vaimo.
»Tehkää kuin tahdotte», sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä taas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat saaneet päähänsä siinäkin asiassa.
Lauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen toimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle pyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon korkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha uteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä koettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa pääsisi huoneisiin, kun hän tulee.
Väkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari merenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila viheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä siltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.
Minä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella koko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.
»Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?» kysyi hän ujostelematta.
»Mistä hankkeista?»
»Aion hakea suntion virkaa.»
»Ja keneltä?»