Tiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.
»Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne pyöritellen?» kysyin minä häneltä.
»Herra ties mitä siitä tulee, tuota —», sanoi hän.
Kun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat herrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot pyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni katsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis »sisälle», toiseen huoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja pappiensa kanssa.
Kutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin hämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä. Herrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten sangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä merenruokoisen sauvansa ponnessa.
»Mitä teillä olisi minulle sanomista?» kysyi piispa, astuen heidän eteensä.
»Hakemus — tuota —» änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.
Piispa otti sen vastaan.
»Mitä hullutusta tämä on?» sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja alkoi sitten lukea: »Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin kunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.» — Sitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja huutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon joukko puoli- ja kokopisteitä! »Mitä te tällä oikein tarkoitatte?» kysyi hän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.
»Suntion virka — — —» sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan osoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa, jossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.