»Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata piispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka kuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä on», esitteli Laarila suurella varmuudella.
Minä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.
Kun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli herrastuomari minua vastaan.
»Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa, puhutella?» sanoi hän minulle.
»Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri toimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa», selitin hänelle.
»Toimita samassa, että minäkin pääsisin!» pyyteli herrastuomari.
Minä lupasin ja menin.
Minä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö toisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi kirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän voinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän jälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein asianomaisille.
Huomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät ihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran huone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset heleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja piispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja kehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin käsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja taivaallisen totuuden valossa.
Laarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä piispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin ahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.