Ennenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari piispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista sauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen ponnessa.
»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», esitteli hän ehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka ruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.
»Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!» hoki kirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.
»Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa», sanoi Hanno,
Laarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.
»Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta vihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin minä kelpaan», sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.
»Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä; minkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?»
»Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua suuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan», sanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.
Sekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.
»Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen — tuota», jatkoi Laarila hyväisestään jo masentuneena.
»Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä», sanoin hänelle.