Köydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies kytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.
»Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä käymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut tietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että markkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot kurkistelematta. — Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.» Näin puhua hevelteli iloissansa Hanno.
»Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin pysyväni tuntemattomana», mutisi Vintturi hammastensa välistä.
Minä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet Vintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he näyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että tarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko tuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme. Esitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi, mistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta kahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat he olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P——n pitäjäästä. Juuri siitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun tuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet eivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt hämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville, että he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he saivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.
Niin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa. Maakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun, kammon ja pelon sijaan. — Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei käsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat vaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus asiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin kiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla matkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.
Neljästoista luku.
MARKKINA-MATKANI.
Vaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä työtä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni teki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli niin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo pienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se kuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän ja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen, kun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi hetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan vähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja vaalimaan tuota olentoa. — Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! — Voidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon uhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi tultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? — Monta kertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani; tuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen edestänsä.
Niin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän valmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään, sillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana, joita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin vaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.
Ensimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen miehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä siihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin pitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä vastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä enemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa pettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin välttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.