Koko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava, ettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat asian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä parrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan kuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: »Se oli liian kovaa!» mutta jotka asian toisin käsittivät, mutisivat: »Valeparta!»
Kun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan hämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa silmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi allensa hänet aivan pian.
»Köysiä tänne», sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.
»Päästä minut!» sanoi mies.
»En. Köysiä tänne!»
»Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?» sanoi joku joukosta.
»Kukaties hän on petturi», arveli joku.
»Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!» pyyteli mies. »Hän kiusaa minua ilman syyttä.»
»Köysiä tänne ja pian — — se on — Vintturi!» sanoi Hanno lujasti ja katkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.
Tuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti kammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja rosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli mies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa suuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani menin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka suussa aina oli: »siivolla talosta lähteä pitää». Heti ensi silmäyksellä tunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies, joka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina ollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen niin helpoksi.