»Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle kummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun», sanoi Hanno yhtä tyynenä.
Räiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että hetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla tai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän pinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä tarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon nenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut. Hanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.
»Minä opetan sinua», karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään auta.
»Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä vastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä vastaan», sanoi Hanno.
»Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!» huusi raivostunut mies.
»Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä opetetuksi tulee», sanoi Hanno aivan tyyneesti.
»Sinä olet tyhmä kuin aasi», huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa nyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen tehdä.
Hanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon huomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli se, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi hänelle kouraan! — —
Hanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja — niinkuin näytti — jäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan röyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei voinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen patuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä vai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?