Ei sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan rivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä lyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen rehevillä puheillaan oli aina: »siivolla talosta lähteä pitää», tai: »kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään».
Useat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa aineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi, etteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan; erittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin siitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari astui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen kantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.
»Kuulesta!» äyhkäsi hän. »Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?»
»Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin mahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä», sanoi Hanno miehelle, ennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.
Kaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia rautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno tahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä olevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin talossa tallelle.
Ei salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin, kuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti ympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon eteen.
»Mistä h——stä sinä olet kotoisin?» ärjäsi hän sitten vihasta vaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.
»Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni tuntee, kun ma kotia menen», sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään kääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.
Tuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru saattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.
»Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p——e», äyhkäsi hän taas.