»Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö semmoiset ole kruunun palkalla?»
»Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että lopettaisimme nyt tämän keskustelun!» sanoi piispa, päästäksensä hänestä erilleen.
Koko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat hillitä naurunsa.
Kolmastoista luku.
RÄNKINAULA.
Niinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan aineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja oli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin, kotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli jo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli kaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.
Nyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin, jossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös katsomaan tuota merkillistä ilmiötä.
Kun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen kestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä, sillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli jotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä myötäänsä alas.
Kestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin osa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä takassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin suotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita jäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se juoma alkoi jo silloin kansaan levitä. — Toiset matkustajat istuivat penkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen hiljaa keskenään.
Heti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli nuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut kaiken puhevallan tuvassa.