"Tuota pirun Kolkkia en minä voi kärsiä", mutisi Lillu itseksensä.
"Se on tosi, että minä olen kärsinyt niin paljon, kuin koskaan kukaan kuolevainen on kärsinyt. Mutta tiesinhän minä, ett'ei Jumala anna viattomuuden sortua. Nyt on Jumala kääntänyt kaikki parhain päin ja minä en vihaa ketään. Minä saatan sydämestäni kaikille anteeksi antaa, kun vaan te saattaisitte kaikki unhotuksiin jättää! Käydään kaikin sovintoon ja ollaan tästä lähtien hyvät ystävät, niinkuin ainakin!" sanoi Aina sovittavaisesti.
"Oikeen puhuttu! Sovintoa minäkin halajan kaikkien ihmisten kanssa. Ja nyt on kylläksi puhuttu näistä asioista. Heitetään hitolle — kaikki kannustelemiset ja pistopuheet ja annetaan vanhojen haavojen parata umpeen, eikä revitä niitä enään auki. Ruokapöytä odottaa meitä; käykäämme kaikki hyvinä ystävinä virvoittamaan sen antimilla väsyneitä ruumiitamme!" sanoi Kirri sovittavaisesti hänkin.
"Oivallinen puhe ja hauska esitys! Tehkäämme niin sekä sovinnon että ravinnon suhteen", sanoi Kolkki.
"Noh! ennen viholliset, mutta nyt ystävinä kaikin käsiksi käykäämme!" kehoitti pastori.
"Onpa meillä kotonakin ruokaa; emme syö teidän haukuttua ruokaanne", sanoi Pirko.
"Eipä tässä ole ruoka-kultaa haukuttu, eikä ihmisiäkään; on vaan puhuttu pieni hiukka totuutta — noh!" sanoi Kirri.
"Emme tarvitse", sanoi Rehkonen ja katsoi kysyvästi Pirkoa silmiin.
"Se toki kun minulla on nälkä, vaan en kehtaa mennä syömään. — Piru toki kun menetin hyvän talon, josta olen aina saanut niin paljon — mutta emmekö lähde kaikin syömään, koska meillä olisi niin hyvä pääsy?" kutisi Lillu Rehkosen joukolle.
"Hullu piru sinäkin olet! Paikalla joka jalka pois täältä, taikka muuten saatte kummia nähdä", sanoi Pirko kauhuksissaan joukollensa ja hänen kasvonsa kävivät tuhka-harmaiksi, paisuen hänen sydämensä tähden.