"Missäs se toinen kirje on?"
"Mikä toinen kirje?" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa olivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille", sanoi
Katru tuimasti.
"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle", selitti Kirri.
"Mutta sitä ei ole siinä", selitti Katru.
"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt", sanoi Kirri harmissaan.
"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua Martin käsiin — voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän saa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen — voi, voi! — Mutta älä Marttia vielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään", nuhteli, päivitteli ja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset tunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia kohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.
"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on kumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä rupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa meidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu", sanoi Kirri.
NELJÄS LUKU.
Noiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi ajaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat kukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota rauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi ihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina kokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta saatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo musta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin lapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan mailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino, ylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta eivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi hän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa sydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti ja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa sitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut kiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.