Erilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat iloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta voitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on välttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin rajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki "voi, voi kun minun nyt on hyvä olla!" —
Perin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen välillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin väkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä luonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa erinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset, eivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen vanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja luullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen, jonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota enemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja vanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin takertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään pakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta, jota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut vanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään. Hän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka havainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma, jos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut arveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti joutua!" mumisi Martti itseksensä. "Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän saa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan vilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti pakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin olisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki Rehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään puhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa, mutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja kaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa minun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota olemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. — Minun pitäisi mennä Ainaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea epätoivo on täyttänyt sieluni…"
Juuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja, töytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.
"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?" sanoi Esko.
"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat minun ja muiden ihmisien silmille", sanoi Martti.
"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille, mutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään ja juomaan — kutti, kutti!" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän vielä puhui sammal-kielellä.
"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella kuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan kasvatuksen", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne tultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin, mutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se oli kadonnut.
"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä, kadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule koskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!" päivitteli Martti ja lankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.
Tuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin kuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden toisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui hänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan sydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä viheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka arveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien juorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja tuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti avaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa hän tapasi Martin.