Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä kesti puoli tuntia.
Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.
Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.
Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä.
"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista vaimoa.
"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.
"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.
"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.
"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.
"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin", selitti vaimo.