"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.
Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.
Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.
Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta, erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.
"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.
Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.
Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin.
"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin, niin että hekin rupesivat itkemään.
"Älkää nyt itkekö — mikä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut.