Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla.
Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä
olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina.
Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet!
— — — Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.
II.
Köyhän kiitos.
Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille paleltuisi.
Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.
Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi; kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan voimat eivät riittäneet.
Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.
Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.
Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.