"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.
Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.
Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.
* * * * *
Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.
Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta.
Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes jonkunkaan vellin suuruksiksi.
"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.
"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän…"
"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista", pauhasi kauppias.