"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.
"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.
Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan.
Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kovemmin vapisemaan.
"Mitäs nyt… En minä sitä varten … eihän niitä tänä aikana voi kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana — — kun pääsisin vaan täältä kotiin. — Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä", esteli ukko hajamielisesti.
Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.
Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.
"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä … tuntuu niin raukasevan", sanoi hän.
Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.
Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös.