Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä sauvansa nojalla pystyssä.
"Kah! P——n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan", sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.
Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:
"Su—suonta mi—minä lyöt—lyöttäisin".
Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.
"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää … mutta eipä se tunnu ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.
Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.
Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.
"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.