Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa eivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.
"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.
Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.
IV.
Talon vanhus.
En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.
Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.
Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.
"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla seisoen.
Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.