Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tavallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut".
* * * * *
Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päivässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi hänen olevan nälkä-pöhössä.
"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa.
"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi kehoitellen.
"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.
Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa.
Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää poistaa ja tarvitsevaisia auttaa.
Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen näköisenä.
"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos", sanoi hän.