Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.
Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi koviksi kuin jääkynttilä.
Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa.
* * * * *
Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies, sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.
"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.
Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.
"Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.
"Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä.
"Tuoltahan, tuota, olen H——n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta.