"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin.
"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin'", tuumaili ukko.
Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa. Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla.
"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin melkein virallisesti.
"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti minua nuhtelevasti silmiin.
"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi", väittelin vastaan.
"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi… Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'", selitti ukko.
"Taitaapa niin olla", sanoin vähän häpeissäni.
Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla.
"Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?" kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt.