"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.
"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli
Mikko.
Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein huomaamattani.
"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti. Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.
"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.
"Kyllä, kyllä … mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja.
"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen syödä.
"Ei, ei … älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.
"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein hämmästyksissäni.