Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen; mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.
Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.
Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.
Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova, kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä alaa viljelykselle.
Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle, etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa suun tukituksi.
Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti häntä tervehtimään.
"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.
"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän melkein iloisesti.
"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin vanhaa uulaa.
"Mitäs … kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.