"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran varoja, että pääsisin K——n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut.
Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet. Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettava.
Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.
Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K——n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K——ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.
Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötävänä.
"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt.
VI.
Kampsu-Mikko.
Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.
Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työnaikana.