Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palvattiin suuret joukot talven varaksi.
* * * * *
Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä, vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa.
Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa. Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.
Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt.
Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.
Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.
Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.
Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat, mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua kerjäämään.
Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella.