V.
Rouhu.
Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.
Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle maalle voinut pistää.
Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu.
Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtävä kalu oli valmiinakaan.
Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan, viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään.
Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat jänikset, metsot ja teeret.
Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon, jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.
Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti. Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti. Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle: Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin mennessään.