Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti.
VIII.
Yösijan etsijä.
Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa.
Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.
Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihavat päivät.
"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.
Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä silmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina hyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava. Heti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen.
Vaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän.
Kova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy.