Kirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo.
Hänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot.
Kovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa. Kaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin kallis.
* * * * *
Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota kulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, havaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä ihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi.
Pojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla.
"En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä", sanoi hän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä välttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat ihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat kaikkein silmistä.
IX.
Ilmarin Juuse.
Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut.