"Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?" kysyin häneltä.
Hevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle.
"Eipähän se niin helppoakaan ole … voimat ovat vähissä, kun on monta vuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä", selitti tuo kalpea nuorukainen.
"Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön ajaksi", sanoin.
"Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin", sanoi poika ja katsoa vilautti epäluottavasti minua silmiin.
Samassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt vakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti vakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä, teki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi.
Peltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulevaisuuden toivo elähytti häntä.
XI.
Leipoja.
Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia, silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla ihmisillä oli vielä luottamusta — ja uskoa korkeimman apuun.