"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät — … Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena.
Kauhistuen lähtivät eukot pois.
Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.
Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa.
X.
Kyntäjä.
Vuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat vielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi huomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo odottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä heikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan, valtavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin niin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat käyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo, sillä enteet olivat huonot.
Olin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee. Kamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti mieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt päiväntasauksen aika.
Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan saatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon siementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin, mikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden toivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja olivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta yrittivät ja toivoivat he vaan.
Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai he vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan.