Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.
Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan. Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä.
Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä.
Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun, että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.
Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. — Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arvattava.
Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa".
Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.
Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat iloissaan äitiänsä vastaanottamaan.
Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet vaivatkin.
Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.