* * * * *
Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.
"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni.
"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti.
"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä.
"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti.
"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio.
"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet", utelin yhä.
"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he.
"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä.