Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.
Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä kodista poismenoa.
Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.
Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.
Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.
Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.
Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi, valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.
Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin. Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. — Kuusi tuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.
Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen. Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.
Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon vähän vähääkään.