Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:
"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja kääntyä hänen puoleensa."
"Se kiittämätön — ei ikinä", sanoi isäntä kolkosti.
Emäntä koki selvitellä:
"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei tiheässä löydy."
Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.
Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.
"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla taisit sittenkin olla oikeassa", hän sanoi.
Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi isännän kaulaan.
"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan", puheli emäntä itkunsa seasta.