* * * * *
Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää. Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli semmoiseen jo kotonansa oppinut.
Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat: kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: "Voi, voi isäni, rakas isäni!" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen; lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin sanoen: "vai niin" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli silloin ukon silmistä.
"Minua on kohdannut suuri suru", alkoi ukko asiansa.
"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne", sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.
"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi."
"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet."
"Olen tullut tänne", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin, ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja vaimolleni kuolemaamme saakka."
"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?" kysyi Reeni.
"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita asuaksenne."