Syömästä päästyään emäntä alkoi päivitellä, että häntä viluttaa ja että muutenkin hän tuntee pahoinvointia.
"Voi kun sinä lähditkään tuolle matkalle! Pari viikkoa sairastit kovaa lentsua etkä vielä ollut siitä toipunut, kun lähdit pitkälle talvimatkalle, vaikka kuinkakin olisin sinua kieltänyt", sanoi isäntä.
"Täytyihän minun mennä veliraiskaa katsomaan, jolle on niin paha tapaturma sattunut", arveli emäntä.
Tämä emännän matkan syy oli seuraava:
Emännän veli asui puolentoista peninkulman päässä kirkolta sydänmaalla. Hän oli pimeänpäässä pudonnut aukiolevasta lattialuukusta syvään kivikellariin ja ruhjonnut siinä kylkiluitaan poikki. Tämä oli sisarelleen lähettänyt terveisiä, että tulla nyt katsomaan hänen kurjuuttansa.
Isäntä oli silloin kaikilla keinoin koettanut estää emännän lähtöä, sillä järjellisenä miehenä pelkäsi hän lentsun seurauksia, kun emäntä ei ollut siitä vielä kyllin parantunut.
"Mikäpä minulla on rautatien vaunussa hätänä", vastusteli emäntä, "pääsenhän enimmän osan matkaa rautatietä ja siitä sitten on muutama kilometri veljeni kotiin."
Kun isäntä näki ettei mikään auttanut, tilasi hän jo ennakolta rautatieasemalle hevosen vastaanottamaan. Paitsi sitä laittoi hän erään naishenkilön hoitamaan emäntää koko tällä matkalla.
Onnellisesti päästiin rautatiematka perille. Siinä oli emäntää vastassa kahdennellatoista oleva pojantolkki. Tällä oli pukineena miehen röijy, jonka pitkät hihat oli kääritty ylös ja näyttivät paksuilta kuin kurikat. Kovin tolvanalta tuo poika siinä puvussaan näytti eikä hänellä paljon mahtia ollutkaan, sillä hevonenkin, jota hän oli koko talven ajanut, teki hänen kanssaan miten halutti, vääjäämättä käskystä vähääkään.
Tämmöisen kyytimiehen rekeen nyt emäntä kumppanineen joutui.