Tällä kirjeellään tahtoi kai Emma Nikelle ilmaista, kuinka perinpohjaisen parannuksen hän nyt oli tehnyt, jotteivät hänen entiset pahat tapansa enään estäisi heidän onnellista jälleenyhtymistään. Mutta hukkaan meni tämäkin Emman yritys, sillä Nikke ja Anni olivat jo sillävälin vihityt avioliittoon ja olivat muuttaneet siihen pitäjään, johon Nikke oli valittu urkuriksi.
Neljästoista kuva.
Tehtailijoita.
Talon väki oli ahkerassa puhdetyössä, miehet häärivät höyläpenkkiensä ääressä, tehden mikä mitäkin käsityötä talouden tarpeiksi. Vaimoväki oli kääreytynyt takkavalkean ympärille, jossa he kehräsivät ja toiset karstasivat.
Muutamassa takan kulmauksessa oli paksu ruhmo ja sen ääressä istui kaksi poikasta, arviolta noin kahden- ja neljäntoista vuoden välillä.
Minua, joka olin vastatullut vieras, miellytti tuo kuva niin, että astuin heidän luokseen. Ensi silmäyksellä huomasin, etteivät poikaset olleet paikkakuntalaisia. Rupesin siis heitä tarkastelemaan.
Tuon leveän ruhmon nenässä oli heillä hakaisten tekokojeet. Siinä oli heillä myös kuiva leivänpalanen ja silakkaa. Tavasta haukkasivat he leipää ja kalaa, mutta palanpuremisen aikanakin he jo vääntelivät hakasia. Heillä oli yllään jotenkin likaiset, avosuiset hurstipaidat, joiden hihansuut olivat jo kuluneet repaleisiksi. Kun he kierasivat hakasten renkaita, lepsahtivat nuot rikkeimet lepareet oikein tahdinmukaisesti.
"Ette suinkaan te, pojat, ole meidän paikkakunnalta kotoisin?" sanoin heille.
"Emme."
"Mistäs olette?"