»Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta mitään tuon ylioppilaan ohella», sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.
»Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista yhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon mustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin sinut ja minut.
»Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän luustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti kohtelemaan», sanoi Siina.
Kului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta taloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi häpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi emännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän koetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon asioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen tietää, mitä mieltä hän oli.
Kun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys alkoi jälleen.
Melkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku muu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän tahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.
Emäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni kävelemään virkistääkseen itseänsä.
Kerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle kävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä hämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija ollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.
Tämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan. Puhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle turvepenkille, että saataisiin haastella.
Ylioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein intohimoisesti puhua leperrellä emännälle.