»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.
Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli kasvanut ja mieheksi varttunut.
Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.
Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä, sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.
Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.
Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla, mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.
Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.
Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta, pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi varjostanut koko huonetta.
Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.
Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.