»Kaikkeakin häntä… Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»
»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.
»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.
»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.
»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.
KÄKELÄN PIKKU KERTTU.
Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta. Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.
Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.
Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa. Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet. Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin miehellä pari semmoista.
»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.