»Isästä ja äidistä tietysti.»
»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»
»Matistapa tietenkin.»
»Minkätähden juuri Matista?»
»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.
»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.
»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti», sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.
Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja laulujaan.
Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.
Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.