»Mitenkä niin?»
»Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.»
»Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä leluja», sanoi Matti.
»Minkälaisia?» utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
»Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä tietää, mitä kaikkea minä tuon», sanoi Matti.
»Milloin sinä tuot?»
»Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.»
»Milloin sinä käyt?»
»Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.»
Kerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää niin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista. Miestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän anteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun Kerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.