Kertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.
Matti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen ääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan kynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.
Kauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa sattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.
»Matti on tullut», kuiskasi hän sitten.
»Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja», sanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.
Silminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään hän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa vasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän käski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei hän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten edelleenkin.
Sitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: »Matti on hyvä.» Samassa vaipui hän unenhorroksiin.
Siinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen, koruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät ylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla olevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt tiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää epärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.
Kyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa, ja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt virkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi tahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat vanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.
Sitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa yksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan Matilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.