»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille kahvia», sanoi Matti.
»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»
»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.
»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.
Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta juoneet.
»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen», arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.
»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.
»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»
»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»
»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä vaivaa?»