Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa merkityksessä ollut.
Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia, jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni oli vaan — piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus, sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka suuria avuja Luojaltansa saanut.
Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.
Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä; olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan. Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään, lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.
Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on. Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.
Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa, ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.
»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.
»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.
Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.
Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa, eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella ja lohdutella.