Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.
»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan», kehoitteli Mikko.
Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.
Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.
Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään. Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.
Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä Mikkoa.
»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.
»Johan minä…»
»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.
»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.