»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi
Heikki.
»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.
»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.
Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä, vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.
Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli, silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että sitä katseli oikein ilomielin.
Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi asti.
Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.
Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.
»Olen ajatellut — tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki eräänä kertana isännälle.
»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.