Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan, mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan raivoisan ryntäyksen.
* * * * *
Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan välitetty.
Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa, mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan tulleeksi.
Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa. Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan kirkkokuulumisia.
Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:
»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan. Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden, kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin, mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon, että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»
Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli ja tarkasteli sitä.
»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan palvelukseen», puheli isäukko.
»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen», sanoivat veljekset innostuneina.